Sairastuttuaan ihminen kokee fyysisten oireiden lisäksi valtavaa henkistä tuskaa. Minäkin olen vahvasti oireillut ja välillä tuntuu, että mielen hallinta on vaikeampaa kuin sairauden tuomien fyysisten oireiden sietäminen.

Kun sain diagnoosin tammikuussa 2017, minulle kerrottiin, etten enää kykene esiintymään ihmisten edessä. En voi osallistua kokouksiin, palavereihin. Voin tehdä töitä päätteen äärellä, mutta jos minulle tulee tehtäviä, joissa minun on oltava ihmisten edessä, minun on syytä ottaa sairaslomaa. Tämä tuomio lamautti minut, aloin pelätä ihmisten kohtaamisia ja alku aikoina en halunnut käydä edes kaupassa. Tästä minulle jäi päälle se, että kauppaankin mennessä minun on laittauduttava, koska ihmiset katsovat minua, kun liikun huonosti.

Olen ollut sairaalapsykiatrian poliklinikan asiakkaana sairastumiseni alusta lähtien, joten kävimme psykiatrian sairaanhoitajan kanssa keskusteluja, kuinka uskallan esiintyä ja olla ihmisten ilmoilla. Kokosin itseni ja päätin, etten anna periksi. Jokaisessa kokouksessa käytän puheenvuoron, vaikka jossakin vaiheessa käteni vapisivat. Nykyään kykenen esiintymään kymmenien ihmisten edessä. Koska minulla on tärkeää sanottavaa, minua ei mikään pelko enää pysäytä. Jos ääntä tulee, niin minä puhun, koska minulla on asiaa.

Olen saanut nyt itseni henkisesti jollakin tavoin kokoon ja hyvälläkin tavalla.

Mutta nyt minulla on uusi järkyttävä ongelma, haluan liian usein tappaa itseni. Olen viime viikkojen ajan kokenut voimakkaita tunnetiloja, ja ne vievät voimani. Tunnetilat johtuvat Parkinson lääkityksestäni, jotka vaikuttavat vahvasti mieleen. Minulla on Parkinson lääke, jota on kokeiltu kaksi kertaa aiemmin, ja aina sama ongelma, mieleni romahtaa, itken päiviä ja alan vihata itseäni. Joulukuussa lääkäri harkitsi pitkään antaako minulle tuota lääkettä, mutta päädyimme siihen, ettei muuta lääkettä taida olla. Joko hyvä mieli ja huonot liikkeet tai vaihteleva mieli ja hyvät liikkeet. Olen umpikujassa.

Kyseisen lääkkeen tuoteselosteessa yleisenä haittavaikutuksena on itsemurha alttius. Minulla on hyvin pieni lääkemäärä ja jos hiemankin ylitän lääkemäärän, alkaa tuo henkinen helvetti. Voisin kirjoittaa kirjan 101 tapaa tehdä itsemurha, sen verran järkyttäviä itsemurhavisioita mielessäni on käynyt. Viimeisin oli voinko moottorisahalla sahata kaulani katki, mihin saakka pystyy sahaamaan, ennen kuin kädet lakkaavat toimimasta. Mutta tässäkin on yksi positiivinen puoli, en ole ikinä käyttänyt moottorisahaa, joten tämä itsemurha jää tekemättä.

Kesäkuun alussa otin yhteyttä jälleen sairaalapsykiatrian poliklinikalle ja itkin ja kerroin, että pelkään tappavani itseni. En käytä psyykelääkitystä, eikä sitä minulle ole määrätty. Minulle on esitetty nyt kesän aikana mahdollisuutta ottaa psyykelääkitys käyttöön, jotta voin tasata Parkinson lääkityksen aiheuttamia tunnetiloja, mutta koska minulla on näiden lääkkeiden kanssa muutoinkin niin vaikeaa, jätin tämän kortin käyttämättä.

Olen nyt seurannassa ja minulla on henkilökohtainen tavoite, etten tee itsemurhaa kesän aikana. Tällä hetkellä olen lääkitystä pienentänyt, joten itsemurha ajatuksia ei tällä hetkellä ole, ja mieli on kohentunut. Mutta yhteenvetona totean, että hurjat ovat lääkkeet tähänkin tautiin.

Ja minä haluan elää. Minä haluan elää, niin kauan kuin elämä on elämisen arvoista. Janoan elämää. Odotan uutta päivää. Olen onnellinen siitä, että toimintakykyni paranemisen myötä elämän laatu on parempaa. Haluan juosta, haluan tanssia, haluan huutaa, haluan rakastaa, haluan tulla rakastetuksi, haluan päästä Holbyn nummille juoksemaan, haluan kokea sen tuulen kasvoillani. Haluan ajaa moottoripyörällä, tai ainakin olla kyydissä. Haluan seota musiikista täysin. Unelmoin pääseväni vielä Rapiersin keikalle, kuulla kuinka kitarat soivat. Minä haluan päästä Englantiin, olen käynyt siellä yli kymmenen kertaa, mutta haluan sinne pian uudestaan. Luulen, että edellisessä elämässä olen ollut mahdollisesti jossain Englannin maaseudulla, nummilla paimentamassa lampaita, koska sinne vereni aina vetää. Minun on saatava elää, koska minun on nähtävä Englanti vielä edes yhden kerran, minulla on vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa.

Joten lääkkeet, älkää tappako minua! Antakaa minun elää!